Mikä meininki?

Sellosali

 

Erään kauppareissun yhteydessä ostin extempore Karoliinalle avec liput lastenkonserttiin. Meidän lähellä on paljon tapahtumia, joihin tulee harvoin lähdettyä, kun tarjontaa on yllin kyllin: aina voi skipata yhden.

Tällä kertaa päätin tehdä poikkeuksen. Veisin musiikkia ja esiintymistä rakastavan kuopukseni konserttiin. (Ensimmäiseen ellei keski-ikäistyvä muistini pahasti pätki.) Kengurumeininki kuulosti, no ei oikein miltään, vieraalta ja Karoliinalle sopivalta meiningiltä.

Jännittää, tuumasi hän ennen konserttia. Päällepäin jännittäminen ei näkynyt. Sellosalin aulassa törmäsimme päiväkotikaveri Miljaan, joka oli tullut konserttiin veljensä ja äitinsä kanssa. Pikkutytöt esittelivät toisilleen vaatetuksensa (!) ja äitinsä: tässä on minun Viive-äiti.

Meillä oli huippu hyvät paikat toisella rivillä melkein salin keskikohdalla aivan lavan edustalla. Näkyvyys ja kuuluvuus oli taattu.

Alkulämmittelyn jälkeen salissa alkoi tunnelma nousta. Pikkuhiljaa lapsiyleisö siirtyi paikoiltaan lavan eteen tanssimaan, pomppimaan ja laulamaan. Olisin voinut lyödä vetoa, että oma pikku kenguruni olisi ollut siellä ensimmäisenä, ehkä jopa pyrkimässä lavalle mikrofonin ääreen.

Olin väärässä. Kenguru orkestereineen ei pomputtanut Karoliinaa. Kuunteli ja katseli hyvin keskittyneesti. Muutaman laulun aikana kädet vispasivat puoli-innokkaasti. 45 minuutin mittaisen konsertin viime minuuteilla lupaavan näköisesti hyppäsi lattialle:
- pissihätä!





Kotimatkalla virittelin keskustelua konsertin annista. Selvisi, että pomppimiseen ja tanssimiseen tarvitaan mekko. Paita ja housut eivät käy vaatteiksi. Konserttissa oli ollut kivaa, mutta musiikin olisi pitänyt erilaista. Sellaista aikuisten musiikkia. Näistä voisi vetää johtopäätöksen, että Kengurumeininki ei erityisemmin puhutellut Karoliinaa.